Jokin aika sitten sain vierailla erään iäkkään pariskunnan luona. Lyhyehkön käynnin ja kahvittelun aikana kohtasin virkeän pariskunnan ja kuulla mielenkiintoisia kertomuksia. Perheen miehellä oli eläviä muistoja Petsamosta. Hän kertoi lyhyitä muisteluksia elämästä Petsamossa ajalta juuri ennen sotaa ja sotavuosilta. Lopuksi veisasin heille virren ja rukoilimme yhdessä Isä Meidän -rukouksen. Lähdin pois heidän luotaan virkistyneenä.
Viime viikkoina mielessäni on pyörinyt Kotimaan-lehden haastattelu joskus 90-luvulta amerikkalaisesta papista nimeltään Walt Kallestad. Hän oli kokenut hengellisesti rakentavan kokemuksen sairaalakäynnillä erään seurakuntalaisensa luona. Kun hän tuli tämän vierailun jälkeen seurakuntansa hallintoelimen kokoukseen, niin hänen mieleensä juolahti, että miten hänen seurakuntalaisensa pääsivät kokemaan samanlaisia pysäyttäviä hetkiä sanan tekijöinä. Tämä johti pastori Kallestadin seurakunnassa uudenlaiseen ajatteluun sen jäsenten yleisestä pappeudesta. Tämä samainen pastori oli sitten Kirkkopäivillä kertomassa oman seurakuntansa kokemuksista yleisestä pappeudesta.
Jotain samantyyppistä on pyörinyt mielessäni. Miten virkistäviä hengellisiä kokemuksia pappi, diakoni tai muu seurakunnan työntekijä saa kokea seurakuntalaisten kanssa. Miten saisimme otettua seurakuntalaisia mukaan hengellisen työntekijän iloon?
Viime vuosien ilonaiheeni on ollut seurakuntalaisten kasvanut aktiivisuus jumalanpalveluselämässä. Monet vastuunkantajat ovat halunneet ottaa uusia tehtäviä yhteisen jumalanpalveluksen suunnittelussa ja toteutuksessa. Näin on tapahtunut myös meillä Oulujoen kirkossa. On ihan eri asia elää messua, kun seurakuntalaisten ääni ja aina silloin tällöin myös ideat ovat tekemässä sitä.
On kyllä myönnettävä, että tällaisten aktiivisten tekijöiden joukko on ainakin kotikirkossani aika pieni. Monet ovat tyytyväisiä selkeästi rajattuihin tehtäviin. Heille riittää työn ja vapaa-ajan menojen rinnalla tarkasti määritellyt palvelutehtävät. Messun yhteisöllisyyteen on helppo kutsua ihmisiä mukaan lyhyenkin tuttavuuden jälkeen, mutta entä sitten kotikäynnit. Sinne ei voi lähettää ketä tahansa seurakunnan aktiivia, ei vaikka hänellä olisi kaverikin mukana.
Pienellä porukalla suoritettaviin ja joskus haastaviin tehtäviin ei tietenkään pidä lähettää ilman koulutusta. Ja tehtävät tulee olla vapaaehtoisen elämäntilanteeseen sopivan kokoisia. Itse asiassa seurakuntien vapaaehtoistyössä on ollut jo pitkään tehtäviä, joissa on kyse kirkon vapaaehtoisen vierailusta seurakunnan edustajana toisen seurakuntalaisen luona. Joissakin on kyse keskusteluista, joissakin on kyse laulamisesta, mutta yhteistä näille on seurakunnan tervehdyksen vieminen sellaiselle, joka ei muuten pääse yhteiseen kokoontumiseen.
Niin, haluaisin kutsua ihmisiä hengelliseen iloon, mutta kun seurakunnan työhön kuuluu myös ristin kantaminen. Vastaanotto ei aina ole kaikissa paikoissa ystävällinen. Ihmisten huolet ovat joskus yllättävän suuria. Ne voivat jäädä pyörimään vierailijan mieleen pitkäksi aikaan. Niiden kantaminen voi tulla taakaksi myös seurakunnan edustajalle, oli hän sitten työntekijä tai vapaaehtoinen.
Elämän rosojen kohtaaminen tulee ottaa vakavasti. Kellekään seurakunnan nimissä toimivalle ei saa tietenkään antaa liian suurta kuormaa kannettavaksi. Jos ihmisiä lähetetään haastaviin tehtäviin yksin tai pareina, niin tehtävien herättämät tunteet ja kysymykset pitää purkaa myös osaavin ottein.
Eräs kirkon tulevaisuuden kysymys on seurakunnan työntekijöiden ja vapaaehtoisten työtoveruus. Molempia tarvitaan. Virassa olevilta vaaditaan sellainen asenne, että he näkevät vapaaehtoiset olennaisena osana seurakunnan elämää. Työntekijöillä on monasti tietoja paikoista, joissa kaivataan tukea. Samoin heidän ammatillisuutensa merkitys on tärkeä, kun arvioidaan työn kehittämistä ja vapaaehtoisen jaksamista. Seurakuntalaiset eivät ole enää vain sanan kuulijoita, vaan yhä enenevässä määrin sanan tekijöitä. Heidän elämänkokemustaan ja -näkemystään tarvitaan kaikki kirkon elämän tasoilla, myös seurakunnan perustyössä.
Paavali puhuu I. Korinttilaiskirjeessä aikuisuudesta: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussa aikuisia” (1.Kor 14:20). Oikeastaan kyse on Kristuksen seuraamisesta. Seurakunnan vapaaehtoinen saa joskus kohdata virkistäviä hetkiä palvelutehtävässään. Joskus taas vastaanotto on tympeää. Näin se vaan valitettavasti menee. Oman kokemukseni mukaan hengellisen työntekijä kokee useammin kuitenkin iloa palvelustaan kuin väsymystä. Kyse ei ole niinkään sanan tekijäksi tulemisesta, vaan olemisesta Kristuksessa. Olemme yhdessä muiden jäsenten kanssa, yhdessä Kristuksen kanssa. Efesolaiskirje puhuu Kristuksen täyteyden tuntemisesta: ”ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Niin Jumalan koko täyteys valtaa teidät”. (Ef 3:19)
Oulujoen varrelta 